Olen keskittynyt blogin varrella kertomaan vain pyrreistä. Jotkut miettivät varmasti, mitä tapahtui Hugolle, tuolle punavalkealle, suloiselle spanielille?
Haluan nyt avautua aiheesta ensimmäistä kertaa. Hugo nimittäin on edelleen elämässämme, täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta asuu miesystäväni äidin luona. Kun nyt lopulta olen hyväksynyt asian, tämä on ehdottomasti ollut kaikkien kannalta paras ratkaisu.
Hugo oli ensimmäinen koirani. Halusin silloin aktiivisen harrastuskaverin, joka tulee kaikkien kanssa toimeen. Ennen pennun hankintaa tutustuin huolellisesti rotuun, kyselin kyseistä rotua omistavilta mielipiteitä, kävin näyttelyissä katsomassa koiria, juttelin kasvattajien kanssa. Olin varma, että springerspanieli olisi sopiva rotu minulle.
Pentuaikana olimme todella aktiivisia: treenasimme, matkustimme, tapasimme muita koiria. Hugo tuli mukaan kaikkialle ja halusi olla mukana kaikessa.
Hugon eroahdistus alkoi jo pentuna (tämä on paljastunut myöhemmin melko yleiseksi waleseilla). Pentuoppaassa oli ohjeet yksinolon harjoitteluun, mitä tietysti noudatimme. Vuosien varrella olen lukenut äärimmäisen paljon eroahdistuksesta, kokeillut jokaista mahdollista apua, kuunnellut kymmenien ihmisien neuvoja ja vinkkejä. Lopulta tuloksetta.
Aluksi oli tyypillistä pentumaista tuhoamista: mattojen, kaukosäätimien, tyynyjen syömistä. Seuraavana naapurit alkoivat valittamaan ulvomisesta. Tämä ei kuitenkaan ollut onneksi vakavaa, kunnes jouduimme muuttamaan. Uudessa kodissa (mm. DAP-haihduttimista ja -pannasta huolimatta) esiintyi ulostamista ja virtsaamista edellä mainittujen lisäksi.
Hugo-parka joutui myöhemmin muuttamaan kanssani vielä ainakin kaksi kertaa. Oireet olivat 6 kk muuton jälkeen pahimpia, kunnes elämä taas tasaantui ja kaikki oli hyvin niin kauan, kun arkirutiinit olivat samanlaisia.
Kaksi vuotta sitten muutimme Kotkaan omakotitaloon. Ajattelin sen helpottavan Hugon elämää: ei enää kerrostalon rappukäytävän ääniä, ei valittavia naapureita, ihana metsä ympärillä ulkoiluun. Tilanne kuitenkin paheni, eräänä päivänä Hugo söi tiensä ovesta läpi. Myös ovilistat ja jopa betoniseinät saivat kyytiä - aikaisemmin Hugo ei ollut tuhonnut rakenteita.
Aina kun tilanne meni pahaksi, laitoin Hugon hetkeksi hoitoon ainoaan paikkaan, missä se on oikeasti viihtynyt myös yksin ollessaan. Sinne se myös muutti, 10 minuutin ajomatkan päähän meiltä. Hugo ei ole tuhonnut siellä mitään (ainakaan vielä, kopkop!), varastanut vain pöydältä sämpylöitä. ;) Myös J:n äiti on ollut tyytyväinen, kun on saanut lenkkeilykaverin.
Hugo on niin onnellinen, eikä näytä enää yhtään stressaantuneelta. Meidän elämä on helpottunut todella paljon - vaikka luulisi, että pentu toisi enemmän harmaita hiuksia kuin aikuinen koira.
Itkettää, mutta en tiedä onko ne ilon vai surun kyyneleitä. Ikävä on usein, mutta onneksi voin mennä katsomaan sitä vaikka heti huomenna.
Ihanan kamala Hugo on ollut todella opettavainen ensimmäiseksi koiraksi. En voi sanoa, etten päivääkään vaihtaisi, mutta sanotaan näin: yhtäkään koiraa en vaihtaisi! <3
